Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon valitsijaksi valitaan vaikuttaja, joka on tullut tunnetuksi muun alan kuin arkkitehtuurin asiantuntijana. Palkintotuomari tekee valinnan esiraadin valitsemien kohteiden joukosta. Tuomarin valitsee Suomen Arkkitehtiliiton hallitus.
Lasse Lecklin
Anna Herlin (s. 1982, FM, VTM) kuuluu viidennessä polvessa hissejä ja liukuportaita valmistavan KONE Oy:n omistajasukuun ja jakaa työaikansa perheen sijoitusyhtiön sekä Tiina ja Antti Herlinin säätiön ja muutaman hallitusjäsenyyden välillä.
Opiskeltuaan ihmiskuntaan ja -mieleen rajautuvia aiheita ja työskenneltyään ensin kuvataiteen ja kulttuuriperinnön parissa Herlin on päätynyt työssään Tiina ja Antti Herlinin säätiössä tarkastelemaan ihmiskuntaa pikemminkin osana maapallon laajempia, kriittisiä järjestelmiä. Säätiö on valinnut työn alle vuosikymmenen kiireellisimmän tehtävän, ja keskittää resurssinsa ilmaston lämpenemisen hillitsemiseen.
Maapallon lämpenemisen, kuten myös mm. luontokadon, juurisyyt ovat syvällä ihmisen käyttäytymisessä. Yksi Herlinin suurimmista yksittäisistä vastuista on ollut mahdollistaa kaikille avoin tila näiden aiheiden keskustelulle ja työstämiselle. Suomen arkkitehtuurimuseon säätiöltä vuonna 2020 ostettu puuhuvila Puistokatu 4 Helsingin Kaivopuistossa on Tiina ja Antti Herlinin säätiön käsissä peruskorjattu ja sisustettu uudestaan, vanhaa vaalien ja tilojen terveellisyyttä ja pitkäikäisyyttä painottaen. Nyt talossa pyörii kahden säätiön rahoittama yleisöohjelma ja se toimii yhteisenä työskentelytilana ja yhteisönä jo noin sadalle ekologisesti kestävämmän tulevaisuuden rakentajalle: tutkijoille, taiteilijoille, järjestöille, säätiöille ja yrittäjille. Talo on myös aina arkisin avoinna kaikille.
Herlin asuu perheineen maatilalla, jonka lajistoltaan rikkaassa ympäristössä hän on aloittanut uusimman harrastuksensa, lintujen havainnoinnin ja tunnistamisen. On käynyt ilmi, että toimintana lintujen havainnointi sisältää juuri samat asiat, kuin yleisimmät hiljentymisen ja mindfulnessin ohjeistukset. Tämä on sopinut erinomaisen hyvin ruuhkaiseen elämänvaiheeseen ja Herlin suositteleekin harrastusta lämpimästi kaikille arjen tai keskittymiskyvyn sirpaloitumiseen heränneille.
Tulevaisuuden kuvittelu ammattina on valtava kunnia ja etuoikeus. Millaisia palasia tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta voimme nähdä ympärillämme jo tänään?
Mikä kunnia! Mikä etuoikeus! Siinä ensimmäiset ajatukseni, kun esiraati keväällä pyysi minua Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saajan valitsijaksi. Kunniatehtävän myötä olen sukeltanut aiempaa syvemmälle arkkitehtuurin ja arkkitehtien maailmaan, sen sisältämiin valintoihin, ja ajattelen nykyisin myös arkkitehdin työstä: Mikä kunnia! Mikä etuoikeus!
Oma hyvän ja muutosvoimaisen tulevaisuuden kuvitteluni johti siihen, että avasimme Helsingin Kaivopuistoon vuonna 2022 – säätiörahoituksella ja mittavan korjausremontin jälkeen – Tieteen ja Toivon talon, Puistokatu 4:n, missä ekologisesti kestävää tulevaisuutta rakennetaan monin eri tulokulmin. Talossa työskentelee kymmeniä ekologisesti kestävän tulevaisuuden rakentajia: eri tieteenalojen tutkijoita, järjestöjä, yrittäjiä, toimittajia ja taiteilijoita. Yksi yhteisömme yhteinen havainto on, että ”tavoittelemisen arvoinen, ekologisesti kestävä tulevaisuus edellyttää kuvittelua ja unelmointia. Jos ainoastaan keskitymme estämään dystopioita, meidän voi olla hankala hahmottaa mahdollisten tulevaisuuksien moninaisuutta ja rakentaa mielekkäitä tulevaisuuskuvia.” (Lähde )
Kulttuurituotteissa esitellään usein varoittavia tulevaisuuskuvia, dystopioita, joissa menneet valinnat ovat johtaneet tuhoon ja nykyhetkeä kurjempaan tulevaisuuteen. Arkkitehdeillä ja muilla suunnittelijoilla on sen sijaan mandaatti kuvitella alati parempi tulevaisuus. Dystopioiden ja saavuttamattomuuteen tai epärealistiseen pysähdyksen tilaan perustuvien utopioiden sijaan näillä tulevaisuuden todellisilla rakentajilla on jokaisen työn kohdalla mahdollisuus – kunnia, etuoikeus! – luoda protopiaa: yhteiskuntaa, joka muuttuu vähittäin, teko teolta paremmaksi. Tutustuessani viiteen eri palkintoehdokkaaseen pääsin ihailemaan juuri tällaisia protopian esimerkkejä: kokonaiskestäviä ratkaisuja, jotka huomioivat koko ympäröivän yhteisön, kuulivat käyttäjiään ja mahdollistivat jakamisen ja kohtaamisen ihmisten välillä.
Tammisaaren uusi taidemuseo Chappe on toinen kahdesta uudisrakennuksesta, jotka ovat ehdolla palkinnon saajiksi. JKMM Arkkitehtien suunnittelema rakennus on sovitettu erittäin kauniisti tontilleen, ja sen mittakaava suhteessa kaupunkikuvaan on ilahduttavan maltillinen. Vaikka kyseessä on uudisrakennus, se on yhteydessä maanalaisen käytävän kautta vanhaan Raaseporin museon päärakennukseen. Tämä liitoskohta vanhan ja uuden välillä on toteutettu niin taidokkaasti, ettei sitä edes meinaa huomata. Chappessa on käytetty betonin lisäksi paljon puuta, ja arkkitehtuurin osaksi tuodut teokset, kuten Karin Widnäsin siniset keramiikkalaatat miellyttävän loivissa rappusissa ja Petri Vainion ”Spegling” aulan katossa osoittavat, miten luonteva ja kiitollinen tausta puu voi olla ihmisen työstämälle estetiikalle. Näyttelytiloissa taiteen kanssa huomiosta kilpailevat upeat isot ikkunat, jotka kehystävät erilaisia kaupunki- ja taivaan kuvia ja päästävät sisään runsain mitoin luonnonvaloa. Iloitsen kaikkien tammisaarelaisten ja kaupungin vierailijoiden puolesta kulttuurikohteesta, joka tarjoaa miellyttäviä kokemuksia kaikille aisteille.
Ehdokkaista löytyy toinenkin kulttuurilaitos. Tanssin talo on pitkäaikaisen unelman ja yhteistyön hieno lopputulos: uutta ja vanhaa, ”teknoa ja rosoa” yhdistävä tila, jonka rakentamisessa erityisen kiinnostavaa ja onnistunutta on ollut kahden eri arkkitehtityöryhmän yhteistyö. Voi kuvitella, että pitkän prosessin aikana eri suunnitteluperinteitä edustavien JKMM Arkkitehtien ja Ilo Arkkitehtien yhteistyö on synnyttänyt juuri sellaista yhteenhankaumaa, joka saattaa tuntua tapahtuessaan välillä hankalalta tai kiusalliselta, mutta johtaa yleensä rikkaampaan lopputulokseen. Vanhaan Kaapelitehtaaseen sijoittuvat Pannuhalli sekä kellarin klubitilat tuntuvat ajattomilta, ja uusi Erkko-sali on viritetty tanssin palvelukseen käyttäen kaikkea aiempina vuosikymmeninä kertynyttä osaamista ja tietoa juuri tämän taiteenlajin laadukkaaseen esittämiseen ja hyvän yleisökokemuksen toteuttamiseen. Rakennuksen mustanpuhuvat sisätilat, jotka jatkuvat esitystiloista toimistoihin, keskustelevat selvästi suomalaisen kaamoksen kanssa ja luovat pesämäistä tunnelmaa.
Vanhan vaaliminen ja alkuperäisen käyttötarkoituksen esilläpito, sekä useamman vuosikymmenen suunnittelun aikajänne yhdistää Tanssin taloa ja toista ehdokasta, Ajurien tallia. Helsingin Punavuoressa sisäpihalle piiloutuva Ajurien talli on todella erityinen tila: yksityisasunnoiksi muutettuihin pilttuisiin kuljetaan vanhalta tallikäytävältä ja tavaroita voi säilyttää oman ulko-oven ulkopuolella vanhoissa heinälaatikoissa. Ajurien tallissa ilahduttaa ihan erityisesti se, miten vanhaa on säilytetty, nähden historiallisen kerrostuman itseisarvo. Tallikäytävän vanha parvi ei ole kaikkein turvallisin, saati käytännöllisin, mutta kohteen korjaussuunnittelusta vastanneet Avarrus Arkkitehdit ovat nähneet vaivaa säilyttääkseen sen kulkukelpoisena, samoin kuin huoneistojen, pilttuiden, kaksiosaiset ovet. Uskon, että näiden yksityiskohtien merkitys tilan käyttäjille ja siellä vieraileville ei ole vähäinen.
Väitän, että tavoittelemisen arvoisen tulevaisuuden rakentamiseen kuuluu historiallisten kerrostumien arvostuksen, kestävien kokonaisratkaisujen ja kauneuden lisäksi olennaisesti myös kohtaamisen ja jakamisen mahdollistaminen. Olemme, onneksi, alkaneet ihmiskuntana ymmärtää, että maailman luonnonvarat eivät riitä malliin, jossa jokainen omistaa yksityisesti kaiken tarvitsemansa. Itse asiassa tutkimukset osoittavat, että jos jokainen maailman kansalainen eläisi kuin suomalaiset, käyttäisimme vuodessa nelinkertaisesti luonnonvaroja verrattuna siihen, mitä maapallo pystyy vuodessa tuottamaan. Meidän on siis muistettava, että jakaminen on sekä mahdollista että itse asiassa varsin ilahduttavaa ja ihmiselle suorastaan luontaista. Kohtaaminen taas, etenkin jos ympäröivä tila on merkityksellisiä ja turvallisia kohtaamisia ajatellen suunniteltu, tuottaa mielihyvää, jota liian usein haemme materiasta ja kuluttamisesta.
Ehdokkaista Lauttasaaren kirkon peruskorjaus on ihana esimerkki tilasuunnittelusta, jossa lähtökohtana on ollut kaikkien lauttasaarelaisten tarpeet ja arjen jakaminen. Peruskorjaukseen ei myöskään ole sisällytetty uusia elementtejä uutuuden tähden, vaan suuressa osassa kirkkoa projektin hienous ilmenee sen näkymättömyytenä. Yhtenä edellytyksenä hienovaraisuudelle on varmasti ollut alkuperäisen, vuonna 1958 Marja ja Keijo Petäjän suunnitelman mukaan valmistuneen kirkon hieno yhdistelmä ihmisläheisyyttä ja korkeatasoista muotoilua. Verstas Arkkitehtien suunnittelema peruskorjaus on lisännyt näitä elementtejä entisestään, ja mahdollistanut kirkon tilojen yhä monipuolisemman jaetun käytön. Kyläläiset voivat ottaa tiloja omaan käyttöön virtuaaliavainten avulla, ja vierailumme aikaan tuntui, että iloisia iltapäiväkerholaisia vilisti kirkon tiloissa vähän joka puolella. Huonekaluja ei ole vaihdettu uusiin, vaan entisöity tarpeen mukaan. Yhteisen, jaetun tilan tuntu on läsnä kaikkialla, kirkkosalista kahvioon.
Iloitsen suuresti siitä, että esiraati on nostanut Tanssin talon, Chappen, Ajurien tallin ja Lauttasaaren kirkon Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon ehdokkaiden joukkoon. Näin korkeatasoisista ja keskenään hyvin erilaisista kohteista oli vaikea tehdä vertailukelpoista arviointia, eikä tehtävää helpottanut viidennen ehdokkaan jälleen uudet piirteet ja ominaisuudet. Lopulta palkinnon saajan valinta oli kuitenkin helppoa.
Miellän itseni ja kaikki kestävämpää tulevaisuutta rakentavat tahot ja ihmiset tulevien sukupolvien edunvalvojiksi. Jokaista poliitikkojen ja virkamiesten tekemää päätöstä tulisi tarkastella ei vain päätöksen nykyhetken, vaan ennen kaikkea sen tulevien seurausten valossa. Erityisen suuressa roolissa tässä ovat julkiset hankinnat, ja niistä erityisesti lasten ja nuorten elämään, hyvinvointiin ja kulutustottumuksiin vaikuttavat hankinnat. Välillisten seurausten lisäksi rakentaminen vaikuttaa myös hyvin suoraan tulevaisuutemme elinkelpoisuuteen, sillä rakennussektori vastaa tällä hetkellä yli kolmanneksesta maapallon hiilidioksidipäästöistä ja energian kulutuksesta (Lähde). Kuten jo kirjoitukseni alussa totesin: kaupunkisuunnittelijat, lupaviranomaiset ja arkkitehdit ovat aikamme todellisia tulevaisuuden portinvartijoita.
Tuusulan kunta on osoittanut olevansa tulevien sukupolvien edunvalvojien etujoukoissa tekemällä rohkeita päätöksiä varhaiskasvatuksen ja koulujen sisäilmaongelmista kärsineiden tilojen korvaamisessa. AFKS Arkkitehtien suunnittelema Päiväkoti Martta Wendelin on uudisrakennus, jota todella tarvittiin. Rakennettaessa uutta on rakennettu varmasti sekä terveellistä että turvallista. Joutsenmerkki-tunnuksen tavoittelu ja saaminen on varmasti osaltaan varmistanut, että rakennustyön aikana käytännön haasteet eivät päätyneet liikaa liudentamaan suunnitteluvaiheen kunnianhimon tasoa, mitä tulee rakennuksen energiankulutukseen, sisäilman laatuun sekä rakennusmateriaalien kestävyyteen ja kierrätettävyyteen.
Olen maininnut etsineeni ehdokkaista merkkejä kestävyydestä, kauneudesta, kerroksellisuudesta, sekä jakamisen ja kohtaamisen mahdollisuuksista. Haluan lisätä Martta Wendelin -päiväkodin kohdalla vielä yhden elementin, jota pidän onnistuneen protopian edellytyksenä: käyttäjien kuuleminen. Lapsia ja päiväkodin aikuisia kuulemalla on varmistettu, että päiväkodista rakennetaan varmasti viihtyisä.
Lasten kuuleminen osana suunnitteluprosessia saattaa kuulostaa ihan kivalta idealta, kunhan ei kävisi kovin työlääksi. Minä pidän sitä suunnitteluprosessin olennaisena, hyvän tulevaisuuden rakentamisen, osana. Suomessakin vuodesta 1991 voimassa ollut Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, ”että valtiot varmistavat lapsille, jotka kykenevät muodostamaan näkemyksensä, oikeuden ilmaista ne vapaasti kaikissa häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemyksille tulee myös antaa asianmukainen painoarvo lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Sopimuksen 12 artiklan toisen kohdan mukaisesti lapsella on oikeus tulla kuulluksi kaikissa häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa menettelyissä.” (Lähde.)
Martta Wendelin -päiväkodin suunnittelijoille toimitettiin lasten piirroksia ja toiveita hyvän päiväkodin elementeistä. Suunnittelussa lapsilähtöisyyden huomaa mittakaavojen yhteensovittamisesta: itse rakennus on valtavan suuri, mutta sisätiloissa kaikki on kuitenkin lapsen mittakaavassa. Pienryhmätilat on pilkottu turvallisen kokoisiin yksiköihin ja käsienpesupaikat löytyvät lapsen käsien korkeudelta. Tilaratkaisut takaavat myös muun muassa lepohuoneiden rauhan, ja valtava piha-alue täyttää lasten suurta ja tärkeää tarvetta juosta, hyppiä, ja kiipeillä. Hyvä akustinen suunnittelu, joka on ilmeistä ja tärkeää talon sisäosissa, on läsnä myös pihalla: viereisen maantien häly on suljettu pois suurella rakennuksella itsellään, ja mitä ilmeisimmin pihan rakenteet imevät riittävän hyvin myös lasten leikin ääniä, sillä pihapuun linnunpöntössäkin oli elämää.
Erityisen vaikuttavaa on päiväkodin piha-alueen luonnonmukaisuus, monipuolisuus ja laajuus. Suomen UNICEF, lapsiasiavaltuutettu ja Pelastakaa Lapset julkaisivat hiljattain teettämänsä selvityksen, jota varten oli haastateltu vastaanottokeskuksissa asuvia 2–9-vuotiaita lapsia, joista suurin osa on paennut Suomeen Ukrainasta. Selvityksessä lapsilta kysyttiin, mitkä asiat tuottavat heille iloa, surua ja pelkoa ja millaisista asioista he unelmoivat. Vastauksissa oli korostunut juuri liikkumisen ja vaikkapa hyppimisen tärkeys ilon tunteen tuottamisessa. Lapsilta kysyminen ei tuota pelkästään paremmin tarkoituksensa lunastavia tiloja. Lapsille on yleensä myös erittäin merkityksellistä päästä kertomaan näkemyksistään kuuntelevalle aikuiselle – näin on varmasti ollut myös tuusulalaisten pienten kuntalaisten laita.
Tuusulan kunta katsoi rohkeasti tulevaisuuteen ja pyysi AFKS:n arkkitehdit mukaan kuvitteluun. Martta Wendelin -päiväkoti on pieni pala tavoittelemisen arvoista tulevaisuutta tässä päivässä.
Anna Herlin