Valitsija

Käärmetalon peruskorjaus, Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy

Yrjö Lindegrenin suunnittelema Käärmetalo kuuluu suomalaisen arkkitehtuurin hohtavimpiin helmiin. Kun tuollainen ikoninen rakennus sitten rappeutuu, kun se on lyyhähtämässä kasaan, sen pelastaminen vaatii yhtäällä tavatonta ammattitaitoa ja toisaalla katkeamatonta sisua. Korjaajien on mietittävä millä tavoin nostaa uudelleen esiin Käärmetaloon liittyvä melkein utooppinen idea laadukkaasta vuokratalosta. Sillähän ei ole kirjallisuudesta tuttujen Charles Dickensin, Emile Zolan tai Franz Kafkan vuokrakasarmien rähmää päällään, vaan se tarjoaa asukkailleen itsetuntoa kohottavan mallin. On myös näytettävä miten entisen modernismin asumiseen liittyvät arvot voivat toimia edelleen ja olla esimerkkeinä uudelle asuntorakentamiselle.  Sisua,  pitkäjänteisyyttä ja neuvotteluargumentteja tarvitaan kun pitää vakuuttaa nopeisiin tehoratkaisuihin urautunut korjausrakentamisen kaanoni. Saatan hyvin kuvitella mistä kaikesta on keskusteltu jotta Käärmetalon ainutlaatuinen herkkyys ja rikkaus saataisiin takaisin. Tässä korjauskohteessa ei ole unohdettu porraskäytävien kaiteita, ei hienoa värisuunnitelmaa eikä ole unohdettu myöskään keittiökaappien vetimiä. Pieteetillä korjattu Käärmetalo on saatettu entiseen loistoonsa ulkopinnotteita, väritystä ja parvekkeita unohtamatta. Ja samaan aikaan huoneistoissa asumismukavuutta on lisätty, pesutuvat ja saunat on nekin kokonaan uusittu ja ajanmukaistettu. Yksinomaan painovoimaan perustuvan ilmanvaihdon puolustus on uskoakseni yhden muistion arvoinen.

Erityisen tärkeää on ettei Käärmetaloa päästetty muuttumaan vuokratalosta jonkinlaiseksi luksuslinnaksi, jossa huoneistojen pinta-aloja olisi  suurennettu, kerroskorkeutta muuteltu ja samalla evätty vuokralaisten paluumuutto evakostaan. Ja luultavasti samalla rikottu Lindegrenin hieno suorakulmioiden, vinosuunnikkaiden ja lamellien muodostama nikamarakenne, juuri se joka tuottaa Käärmetalon ainutlaatuisen herkkyyden.

Minun valintakriteereihini on vaikuttanut sana ”itsetunto”. Ja kysymys mikä, mitkä seikat vaikuttavat itsetunnon kasvuun tai sen kasvattamiseen kun on kyse arkkitehtuurista. Kaikista ehdolle asetetuista rakennuksista tai korjauskohteista tätä itsetunnon kohotusta minulle eniten edustaa Käärmetalo ja sen korjaustyö, jota  kukaan muu kuin asialle omistautunut arkkitehti ei voi suorittaa. Jos arkkitehtuuri pystyy vaikuttamaan itsetunnon ylläpitämiseen muutenkin kuin työntämällä alle jonkin rakennustaiteen kimaltavan limusiinin, se on saavuttanut jotakin tärkeätä.

Jyväskylän yliopiston päärakennuksen restaurointi, A-konsultit Oy

Suomen Ateenaksi kutsutussa Jyväskylässä on yliopisto ja yliopiston päärakennus joka ympäröivine rakennuksineen, kampuksineen voisi tuoda mieleen Ateenan Agoran vaikka Alvar Aallon esikuvina lienee olleet tietyt italialaiset pikkukaukungit piazzoineen. Ei ole liioiteltua sanoa että humanismi huokuu Alvar Aallon kokonaisuudessa, ja ihmisen mittakaava on totta. Kampusta kierrellessä huomaa ei ainoastaan miten rakennus, rakennukset todella istuvat ympäröivään luontoon, vaan myös sen miten rakennuksella ei ole yhtään passiivista kulmaa. Se on veistos jonka jokainen sivu, jokainen fasadi on kiinnostava. Alvar Aallon rakennuksissaan käyttämät arvokkaat materiaalit ovat tunnetusti tuottaneet ongelmia niiden peruskorjausten yhteydessä. Vaalea marmori lattiassa, pellavalla päällystetyt ovet, kaiteiden päällysteet, pylväiden keraamiset laatat, tiililattiat vain muutamia haasteita mainitakseni. A-konsultit, sen arkkitehdit ovat tehneet suuren, todella merkittävän työn yhdessä Alvar Aalto -säätiön kanssa antaakseen Jyväskylän yliopiston päärakennukselle ”uuden ihon”. Olen varsin tietoinen että peruskorjaus on ulottunut ihoakin syvemmälle, se ei ole ainoastaan kosmeettinen. Tietysti korjaustyö on kaivautunut huolella myös rakenteisiin. Lista korjattavista yksityiskohdista Aallon rakennuksessa on ollut pitkä. Mutta korjaaminen on ollut toimenpide joka takaa yliopiston jokapäiväisen elämän ja sen ettei rakennuksesta tule ainoastaan museota. Minusta oli erityisen vaikuttavaa seistä mm. suuressa luentosalissa, siirtyä mielessäni yliopiston nuoruusvuosiin ja samalla kuvitella millaista on kuunnella luentoa tänään ja tulevaisuudessa, salissa jossa rumaa kohtaa ei löydä suurennuslasillakaan, salissa jossa professorin lisäksi luennoi valo.

Vaaralanpuiston päiväkoti, AFKS Arkkitehdit

Vaaralanpuiston päiväkoti on todella hellyttävä olematta millään tavoin lälläri! Se riisuu aseista. Eikä se johdu ainoastaan siitä että sisällä parveilee kaikenvärisiä lapsia. Kun rakennusta tarkkailee ulkoapäin, ei voisi millään arvata miten monimuotoisia ovat sen sisätilat. Yleensä lastentarhat ja päiväkodit, ainakin ne joita olen nähnyt, ovat yksikerroksisia, kämmenen tavoin haarautuvia rakennuksia. Koska tarvitaan sopukoita erilaisia toimintoja ja päiväunia ynnä muuta varten. Tässä tapauksessa ulkoapäin yhdeltä blokilta vaikuttava, hyvin epäsuomalainen rakennus kätkee sisäänsä runsaasti yllätyksiä, miellyttävää korkeuden tunnetta, valoa ja toisaalta juuri niitä sopukoita, koloja, vetäytymispaikkoja, myös lapsen tarvitsemaa intiimiyttä. Päiväkodin kruunaa sen edessä avautuva puutarha, jonka puusto on säästetty. Itse asiassa näyttää siltä että rakennus on tehty noiden puiden ja tietysti myös lasten ehdoilla. Puuta on muutenkin käytetty Vaaralanpuiston päiväkodissa erityisen rikkaasti ja oivaltavasti. Siitä yksi hienoin esimerkki on makuuhuoneiden piiloon taipuvat sängyt. Katsellessani Vaaralanpuiston päiväkotia en voinut olla huomaamatta sitä millainen monikulttuurinen kehto se on.  Niin kutsuttujen suomalaisten lasten joukossa on lapsia Kiinasta, Marokosta, Venäjältä ja niin edelleen. Yksi tuon rakennuksen saavutuksista on että se tarjoaa katon monikulttuuriselle Suomelle. Olen varma että nuo suomalaiset ja maailmankansalaiset tulevat aina muistamaan päiväkotinsa.

Helsingin keskustakirjasto Oodi, Arkkitehtitoimisto ALA

Suomi tunnetaan kirjastolaitoksen mallimaana. Käsittääkseni aiheesta. Ja nyt myös koko kirjastolaitoksen uusijana. Tällaisen uudenlaisen kirjastokäsitteen lippulaiva on Oodi, uusi keskustakirjasto. Kirjasto, kuten tiedetään, ei enää ole Ateenan Agoran kirjasto jossa kirjoja saivat tutkia vain valitut. Kirjasto voi olla myös tapaamispaikka, yhteinen olohuone, monenlaisten toimintojen, askartelun, 3D-tulostuksen, äänitysten tekemisen ja myös keittiökurssien tyyssija, toisin sanoen kattorakenne joka tarjoaa kaikille demokraattisesti paikan moneen sellaiseen puuhaan jota tavallinen ihminen – uusimman tekniikan puuttuessa – ei kotioloissaan voisi suorittaa. Ja monitoimisuuden lisäksi Oodi pitää kyllä huolen siitä ettei kirjan arvo heikkene. Olen itse myös jonkinlainen kirjailija ja tiedän mistä huolesta puhun. Oodi, keskustakirjasto oli oikeastaan puuttuva pala siinä Helsingin hienossa kulttuurirysässä joka muodostuu Kansalaistorin ympärille joka käsittää Musiikkitalon, Kiasman, johon kulttuurirysään on lisättävä myös Amos Rex ja HAM ja ties mitä muuta. Siinä missä Helsinki, oikeastaan koko Suomi, ei voi ylpeillä runsaalla vanhalla kulttuurirakennusten kannalla, se voi olla suunnannäyttäjä voidessaan esitellä uudesta arkkitehtuurista koostuvan kimaran jonka yksi näyttävimmistä kappaleista Oodi on. Oodin saavuttaman kansainvälinen huomio ja sen saama suuri suosio on monella tavoin perusteltua. Eettisyyteen, solidaarisuuteen ja monikulttuurisuuteen perustuva ja maailman tilanteeseen reagoiva kirjasto on saanut arvoisensa katon.

Kruunuvuoren Koonta-asema, Arkkitehtuuritoimisto B&M

Jätteiden käsittely, kierrätys, lajittelu ja kaikki näihin toimiin liittyvä uusi huoli paiskautuu eteemme vaatien meitä käräjille päivittäin. Kuka olisi aavistanut modernismin nuorina vuosina että me vielä jonain päivänä joudumme lajittelemaan omat roskamme! Minä ainakin kuvittelin että sen tulevat tekemään marsilaiset puolestamme. Mutta tulevaisuuden utopiat eivät aina toteudu. Kulutusyhteiskunnat tuottavat yhä enemmän ongelmia joita robotit eivät yksin ratkaise. Koonta-asema on positiivinen esimerkki jätteiden käsittelyn uudesta teknologiasta ja ennen kaikkea hieno esimerkki siitä miten arkkitehtuuri voi osallistua talkoisiin. Se tavara jota jätämme yli ja viskaamme pois, toisinsanoen roska, sen määrä ei näytä vähenevän, päinvastoin. Se tarkoittaa sitä että Koonta-aseman kaltaisia käsittelylaitoksia on saatava lisää. Toivoakseni niihin suhtaudutaan yhtä kunnianhimoisesti kuin tässä, eli ei tyydytä vain pistämään pystyyn jonkinlaista hätäistä vajaa aaltopellistä ja kakkosnelosesta. Koonta-asema istuu kauniisti paikkaansa, sen muotojen yhteistyö kalliomaiseman kanssa, sen pintojen värillinen, suorastaan itämainen reliefi ja viherkatto tekevät siitä sellaisen kohteen jota totisesti ei tarvitse hävetä. Sanon tahallani ”itämainen” koska Koonta-aseman vaippa tuo mieleeni intialaisen 1700-luvun Jantar Mantarin, hienon astrogogisen puiston.  Ajattelen ennen kaikkea niitä lähellä asuvia ihmisiä jotka näkevät Koonta-aseman päivittäin ikkunoistaan. Uskoisin että he ylpeillen näyttävät vierailleen näkymänsä. Eivätkä unohda mainita millaisesta rakennuksesta on kyse. Me kaikki voimme olla ylpeitä kauniisti toteutetusta jätteiden lajittelulaitoksesta, siitä että huoli ekologiasta kohtaa vastuullisen estetiikan ja arkkitehtuurin.